Kasken polttama maa

Olen itselleni vieras,
tutulta vaikuttava, mutta kaukainen silti.

Lauseet joita sanon, saattavat olla,
viisauden kehdosta, mutta itse en niitä tunnista,
suunnannäyttäjiksi, arvojen kantasoluiksi.

Tunteet joita näen,
kadunkulmien, porttikongien, salonkien,
kuppiloiden ja kadunylitysten joukossa,
pistävät hiljaiseksi,
sulavat hitaasti pääni pätsissä.

Haluaisin tutustua, nähdä,
todellisia tunteita muissa,
päästä sisälle, kuunnella ja ymmärtää,
sallia ja antaa tulla.

Pitäisi ensin, päästää itseni kevätlaitumelle,
mullina kirmata,
avoimien ajatusten niityllä,
pelkäämättä satuttavia kiviä.

Pelkäänkö tulvia, sakeaa vettä,
tässä kuivassa maastossa,
kaskitulien loimutessa,
ihoni uurteisten ojien nieleskellessä,
kuivuuden jättämää ilmaa?

Taidan pelätä, en ole uimamaisteri,
rakkauden aallokossa,
kelluva korkki,
syvällä selällä.

Annetaan vettä, aavikkoon eksyneelle,
vain hieman ensin,
totutetaan, ei liiaksi,
ettei tule maho, ylilyönti.

Olen vieras, juuri löytynyt,
ja toivon, tilkkaa vettä,
uurteisille ojilleni.

Kasken polttamasta maasta,
hieno pelto,
mullin kirmata.