Olet myöhässä.
Minulta opittua, siksi tyyneys asiaan.
Cappuchino-kuppini reunat ovat puhtaat,
sisältö ruskeassa vuorissa,
vaaleaa samettia pohjan peittona.
Et pidä kahvista. Et koskaan ole.
Enää et taida, juojissakaan,
tuon taivaallista nähdä?
Sinun polkusi kääntyi,
kevään korvalla,
lankalauantaina, poispäin minusta.
Eivät polut käänny, ikinä koskaan.
Alati vääristyneet elämämme,
vain kaartuvat eri suuntiin.
Valo taittuu, kulmat näkemiseen, kasvavat.
Kerroit taannoin, kahvini äärellä,
huolesi minusta.
Olen tehnyt asioita, Kirjoissa, kansissakin, kaikki lueteltuna.
Olin samaa mieltä aiheista,
mutta huoli pullahti,
vastapallona,
kohti verkkoa välissämme,
alati korskeampaa.
Nyt vain pallottelemme,
syksynevissä illoissa,
aina vain kauempana toisistamme.
Samoja palloja, samoilla syötöillä,
samoilla rystylyönneillä palauttaen.
Taidamme olla yhtä mieltä,
samaa latua,
enää ystävyydestämme.
Se ei näytä katoavan,
vaikka näkemysten väliset kuilut,
tulvivat, pakahduttaen tilat.
Saavut paikalle, ajallaan.
Kelloni heitti.
Niinpä niin.
Kättelemme, tilaat ison veden,
minä Manhattanin.
Kaivamme poteroitamme,
jo ennen suun aukaisua.
Minä luonnossa,
tähtien alla,
sinä taivaassa,
rannalla, sitten,
paremmalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti