Polku

Polku oli selvä, selkeä.
Kivien iho vilkkui siellä täällä,
ruosteenpunaisen hiekan pinnalla.
Odottaen väistelijää.

Se oli selkeä tie,
läpi epävarmuuden metsän,
oksien kohinan tuulessa,
jota on riittänyt,
viime aikoihin.

Käväisin polulta,
poimimaan kukkia,
sinisiä ja keltaisia,
vihreässä.
Sinulle.
Kenellepä?

Palatessani polku oli hävinnyt.
kivet, raot, männynkävyt.
Kaikki.

Olimme jälleen,
minä ja metsä.

Luulevat minua metsuriksi.