Näenkö

Näenkö ihmisen itsessäni,
tunnenko laineet todella?

Saatan näytellä, marionettitanssin
pyörteissä, naruihin sekaantua,
verkkona sekavuuden tilalle,
tyynen raunioille,
naruissa.

Pyyhkeen heitän kehään, siis luovutanko?
Ei! Annan itselleni aikaa toeta,
otan itsestä mittaa. Sitten kun olen valmis,
lapasten vaihtuessa paljaaseen nyrkkiin,
paljaan leuan pälvikaljuun, niin kutsun,
uljaasti, kaikki koolle, uuteen mittelöön.

Sitten otan mittaa, ja tarkasti totean.

Milloin se hetki on käsillä?

Näenkö ihmisen teissä,
ohi kulkevat, yhä synkemmiltä vaikuttavat,
suoraselkäiset ihmiset?

Olenko kimalainen, veden pinnalla,
selällään, potkien ilmaa,
paistaen ohikiitäville kaloille,
kuin Naantalissa kerran?

Näenkö ihmisen, itsessäni,
tunnenko sitä, annanko empatian tulla?
Olen avannut oven, mutta varmuuslukon ketjussa,
on vielä sinettinä, sydämeni avain.