Elämän nälkä

Alussa oli nälkä.
Ilman sitä ei ole janaa,
jossa lähtöpiste ja loppujuoksu.

Nälkä elämälle,
elämänilolle.
Lapsennälkä kaikelle.
Katseelle, kuulolle,
tuoksuille, ihon tunnolle.
Elämän mauille.

Äidin turvallinen syli,
isän suojeleva katse.
Helisevät ystävät,
lämmin tyyny ja pipo.

Kun synnyin,
ottamaan vastaan,
mitä maailma maalaa tielleni,
oli kaikki vielä mustavalkoista,
kuvat, tienoot, Heikki Kahilat.

Väri saapui hiljalleen,
puna kasvavalle luonteelle,
siniset hetket turvallisiin öihin.
Vihreä elämän keväälle,
keltainen auringon kaarelle,
räystäiden yllä, ennen purppurasadetta.

Nyt väreissä paistaa syksyn merkit.
Ihon uurteet merkkaavat elettyä.
Paljon vääryyttä, paljon hyvää,
paljon tuskaa, paljon jyvällä.

En silti vaihtaisi värejäni.
Liian kirkkaat saavat sirittymään,
silmäni, jotka jo näkevät,
keltaisen ja ruskean,
vihreän seassa. Ja harmaan sävyt.

Yritän parhaani, että värejä olisi,
niin minussa, kuin ympärilläni,
etteivät vaan, katoaisi,
varisisi maahan,
tuoden harmaan talven,
ilman iloa, aurinkoa.

Syytä näyttää väriä.

Kiitos kun uskoit, niitä näkeväsi,
mustavalkoisesta Salorastani,
kun en itse oikein,
tohtinut.
Elämäni värit.